perjantai 21. huhtikuuta 2017

Paluu Jukka Nykäsen seuraan

Kuvauksiin valmistautumista Jukka Nykäsen (oik.) kanssa. Takana tuottaja Heikki Valsta. Kuva: Anu Holttinen.
Jälleennäkeminen pianisti Jukka Nykäsen kanssa tapahtui toissapäivänä. Kaksi vuotta siitä on, kun viimeksi RSOn konserttien teoksia yleisölle esittelimme. Tänä keväänä meidät on taas liitetty yhteen. Jatkoa seuraa syksyllä joka viikko.

Tehtävä on selkeä: kertoa Bachin kahdesta orkesterisarjasta flyygelin ääressä jotakin, aikaa kolme minuuttia. Aiheen laajuuden ja ajan lyhyyden takia kirkas suunnitelma on välttämätön. Lauseiden pitää pudota pehmeille tassuille. Silloin on Jukan soittonäytteen jo lähdettävä perhosenlentoon.

Eilen kuvattiin. Ensimmäisellä otolla saatiin 2'58". Jukka on entisensä.

Pianisti Jukka Nykänen esittelee RSOn konserttien teoksia.

RSO Musiikkitalossa keskiviikkona 26.4.2017 klo 19.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Olohuonetentissä yleisö ja ehdokkaat viihtyvät

Anna Alanko kuvaa nettivideota. Vasemmalta Veronika Honkasalo (vas), Riikka Suominen (vihr) ja Johannes Kananen (kesk).
Kuntavaalit järjestetään viikon kuluttua. Kansanvallan keväthuumassa lähdin torstai-iltana yleisöksi niin kutsuttuun olohuonetenttiin. Kotona järjestettävistä vaalikeskusteluista innostuttiin viime eduskuntavaalien alla, ja ne vaikuttavat jatkavan suosiotaan.

Olohuonetentti tarkoittaa sitä, että kuka tahansa voi kutsua omaan olohuoneeseensa valikoiman ehdokkaita "tentattavaksi", eli vastaamaan kysymyksiin ja tapaamaan äänestäjiä. Ensimmäinen oma kokemukseni tavata ehdokkaat sukkasillaan oli hyvin myönteinen, vaikka kehitettävääkin löytyi.

Tenttitilaisuuden emäntä, töölöläinen Hanna Rajewski oli kattanut kirjastohuoneeseen pikkusyötävää ja leiponut suussasulavan appelsiini-unikkokakun. Ehdokkaita oli saatu paikalle kuudesta eri puolueesta. Yleisöksi saapui viitisentoista kaveria, sukulaista ja tuttavaa.

Appelsiini-unikkokakku kuvan vasemmassa alareunassa.
Yksityisautoilua enemmän puhuttiin kouluista ja päivähoidosta.

Tenttiin osallistuivat (vasemmalta) Katriina Rosavaara, Joona Haavisto, Jaakko Meretniemi, Veronika Honkasalo, Riikka Suominen ja Johannes Kananen. Vetäjänä Saskia Mattila.

Vaikka läsnäolevan yleisön määrä voi kuulostaa pieneltä, sai keskustelu moninkertaisen yleisömäärän kun se välitettiin suorana Facebookissa. Pian tilaisuuden jälkeen nähtiin, että se oli tavoittanut nelisatapäisen yleisön. Lauantaihin mennessä sitä oli katsottu yli 800 kertaa.

Illan teemana oli oikeudenmukaisuus, ja sen innoittamana keskusteltiin muun muassa kouluista ja vähemmistöjen asemasta.


Vasemmiston Veronika Honkasalo halusi, että kaupungin työntekijöiden joukossa olisi vieraskielisiä vähintään yhtä paljon kuin väestössä. Feministisen puolueen Katriina Rosavaara kannatti anonyymia rekrytointia, feminististä aurausta ja uusia ratkaisuja liikuntapaikkojen vaatteidenvaihtotiloihin.

Vihreiden Riikka Suominen toivoi, että kaikki voisivat tuntea kaupungin omakseen. Samalla hän kertoi olevansa ylpeä siitä, että Helsingissä jokaisella lapsella on oikeus päivähoitopaikkaan. Kokoomuksen Joona Haavisto mainitsi tärkeäksi arvoksi kaupungin esteettömyyden.

Jossain vaiheessa alkoi kaivata keskusteluun sellaista kysymystä, joka enemmän olisi tehnyt eroa ehdokkaiden välille. Sellainen löytyi, kun Keskustan Johannes Kananen esitti Helsinkiin enemmän lähidemokratiaa, eli kaupunginosille enemmän vaikutusvaltaa siihen, mihin julkisia varoja käytetään. Tätä nousi vastustamaan vasemmiston Honkasalo. Hänen mielestään kaupungin hallinnossa on kyllä riittävää tietoa siitä, minne rahaa pitäisi käyttää. Kuitenkin myöhemmin keskustelussa kaikki harmittelivat sitä, miten päivähoitopaikoista tuntuu olevan jatkuva pula.

SDP:n Jaakko Meretniemi toi keskusteluun harmillisen kokemuksen kaupunkisuunnittelulautakunnasta. "Kaupunkilaisten aktiivisuus on näyttäytynyt lähinnä nimbyilynä", hän totesi. Ratkaisuksi tähän toivottiin päätöksenteon avoimuutta ja kaupunkilaisten mahdollisuutta vaikuttaa asioihin varhaisemmassa vaiheessa.

Tenttiä vaivasi osallistujien samanmielisyys.

"Onpa paljon vieraita", huusi kodin nuorin asukas.

Olohuonetentin emäntä Hanna Rajewski otti syliinsä poikansa Johanneksen.
Keskustelua veti napakasti ja hauskasti äidinkielen opettaja Saskia Mattila. Puolitoista tuntia vierähti nopeasti, eikä aikaa yleisökysymyksille liiemmin jäänyt.

Vapaamman keskustelun ja väittelyn synnyttäminen olisikin tällaisissa kotitenteissä toivottavaa. Mutta miten se toteutettaisiin - sitä en tiedä. Tasapuolisuus kun olisi tärkeää ja poliitikkoja pitäisi mielellään kutsua mahdollisimman monelta aatesuunnalta.

Ehdokkaat tuntuvat pitävän olohuonetenteistä, vaikka niihin ei paljon väkeä mahtuisikaan. Meretniemi piti pienempiäkin tenttejä luontevana osana kampanjointia. Honkasalo arvioi käyneensä olohuonetenteissä neljätoista kertaa.

Katso tentti tästä:






torstai 23. maaliskuuta 2017

Helsingissä alkoi uusi nukketeatterifestivaali, joka tarjoaa myös kauhua

Alma Rajala esittää Helsingissä kauhunukkemystikaalia.
Pääsin eilen tutustumaan minulle uuteen taiteenlajiin, nukketeatteriin, ja nimenomaan aikuisille suunnattuihin esityksiin. Kokemukset herättivät nälän kokea nukketaidetta lisää ja tutustua tekijöihin laajemmin. Suosittelen nukketeatteriin lähtemistä kaikille bloginlukijoille.

Joissakin muissa Euroopan maissa nukketeatterilla on vahvempi asema. Esimerkiksi Wienin Schönbrunnin Marionettiteatterissa voi säännöllisesti käydä katsomassa oopperoita nukkeversioina.

Suomessa toimii kolme valtionosuutta nauttivaa nukketeatteria, mutta niiden ohjelmisto painottuu lapsiin. 2000-luvulla nukketeatterin niin sanottu vapaa kenttä ja katsojamäärät ovat kasvaneet voimakkaasti.

Tervetuloa nukketeatterifestivaalille!

Uusi pieni nukenkäden ojennus aikuisille on torstaista lauantaihin Helsingissä järjestettävä festivaali Oh My Puppets, jonka takana ovat turkulainen Aura of Puppets -nukketeatteriammattilaisten verkosto ja helsinkiläinen uuden sirkuksen keskus Cirko.

Illan jälkimmäinen teos oli niin vahva, että näin sen jälkeen painajaisunia. Alma Rajala, Pekko Käppi ja Nadja Räikkä esittivät kauhukuvaelman Räähkän luku, jota he kutsuvat nimellä Kauhunukkemystikaali. Nuken katse näyttämöltä on kuulkaa kylmäävä!

Pekko Käpin musisoidessa muun muassa jouhikon kanssa nähtiin Alma Rajalan näyttelevän Heini Maarasen rakentaman nuken kanssa. Alussa joukko esineitä näkyi liikehtivän itsekseen eräänlaisen ison kaivonkannen päällä (luulenpa että niitä liikutteli Rajala piiloutuneena kaivoon - en tosin voi olla varma).

Kaivosta pisti sitten esiin tuo pelottava nukke, puoliksi mädäntynyt ja kuivettunut takkutukka, jonka kanssa Alma Rajala milloin tanssi, milloin taisteli, milloin esteli sen luisevaa kättä hamuamasta kieltään.

Käpin polttamista lastuista levisi Suvilahden kojehuoneeseen imelä haju. Salin kylmyys karmi selkäpiitä. Tästä kaikesta muodostui kaikki aistit täyttävä kalmakokemus.

Lopuksi Käppi nousi jakkaralle seisomaan ja asetti kaulaansa hirttoköyden. Hyppäsikö hän köyden varaan vai ei - sitä ei tarina enää kertonut. Ei kait se ollut tarkoituskaan, sillä melkoinen merkitysvyyhti koko kuvaelma oli.

Merja Pöyhönen esitti lentäjä Amelia Earhartin tarinan.

Ennen mystikaalia nähtiin Merja Pöyhösen esitys Amelia Earhartista, naisesta joka yritti lentää maapallon ympäri 1937, mutta joka lennollaan katosi jäljettömiin. Pöyhönen eläytyi taitavasti eri henkilöhahmojen äänenkäyttöön, vaikka nukkien persoonat näyttäytyivät lähinnä karikatyyrimäisinä lapsi-olentoina sammakonpäineen.

Pöyhönen käytti näyttämötilaa monipuolisesti hyväkseen. Välillä hän pujotti sormiinsa pienet sorminuket, välillä muotoili pöydälle levitetystä kineettisestä hiekasta pari vauvaa. Esityksen hurmuri oli pörröinen pingviini, joka hetken ajaksi oppi lentämään.

Nukketeatterifestivaali on tullut Helsinkiin Turusta, Suomen nukketeatteripääkaupungista. Sen tapahtumapaikkana on nukein koristeltu Suvilahden Kojehuone, Uuden sirkuksen keskus Cirko, joka taiteilijat on pääkaupunkiin kutsunut. Oluen ystävät iloitsevat vieressä sijaitsevan Stadin Panimon antimista.

Oh My Puppets, nykynukketeatterin minifestivaali Helsingissä 23.3.-25.3.2017. Katso ohjelma täältä.

Helsingin Suvilahti toimii viikonlopun ajan nukketeatterin näyttämönä.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tynell-harvinaisuus myydään huutokaupalla torstaina

Paavo Tynellin Lumihiutale-valaisimen lähtöhinta on 60 000 euroa.
Kun kuulin, että Paavo Tynellin Lumihiutale-valaisin tulee myytäväksi Hagelstamin torstain moderniin huutokauppaan, poljin Tehtaankadulle ihmettä katsomaan.

Mutta mitä, Hagelstam olikin levittäytynyt myös Tehtaankadun toiselle puolen! Sisällä kertoivat, että Bulevardin toimipiste on muuttanut sinne jo elokuussa, vastapäätä edelleen toiminnassa olevaa kuukausihuutokaupan salia. Kaikki Helsingissä muuttuu, kun on vähän aikaa poissa.

Joka tapauksessa Lumihiutalevalaisimia tulee myyntiin aniharvoin, mistä kertoo jo suolainen lähtöhinta, 60 000 euroa. Komealtahan se näyttää, mutta täysin en niin suurta rahallista arvoa ymmärrä. Ehkä lamppu tulee oikeuksiinsa iltapimeällä, kun messinkikoristeista siiloutuva valo muodostaa kattoon lumisadetta muistuttavan effektin.

Tynellin pöytävalaisinten lähtöhinta on 500 euroa.

Tynelliä myös jalkalamppuna.


Baarikaappi pukee kotia kuin kotia.
Tynellin valaisinten lisäksi huutokauppaan on tulossa pieniä löytöjä. Silmiini osui heti Håkan Brunbergin herkkä Puutarha (lähtöhinta 800 euroa). Bongasin myös Eva Anttilan suloisen kuvakudoksen (lähtöhinta 400 euroa). Nyt voi olla hyvä hetki myydä tekstiilitaidetta, kun Suomen Pankin talvinäyttely herätti aihetta kohtaan laajempaa kiinnostusta.

Hagelstamin moderni huutokauppa järjestetään torstaina 23.3.2017 klo 15. Näyttö on avoinna Tehtaankatu 36:ssa klo 10-18 ja huutokauppapäivänä klo 12-16.

Håkan Brunberg: Puutarha.

Eva Anttila: Kuvakudos.


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kevään lukuelämys on niinku tässä

Ulkonäkö hämää: Rakkaus niinku on loistava kirja.
Sain lahjaksi karmivan näköisen kirjan, jolla oli karmiva nimi. Rakkaus niinku, kirjoittanut Johannes Ekholm.

Eräänä iltana ajattelin, että luenpa lahjakirjaa edes vähäsen. Kirja alkaa kummallisella dialogilla kirkkonummelaisessa hirsihuvilassa. Miljöö kuvataan isoilla kirjaimilla neutraalina selostuksena:

"ISÄ ON RAKENTANUT TAKAPIHALLE PERGOLAN."

Ensimmäinen repliikki avaa 30-vuotiaan Joonan elämän. "Onko siulla kaikki hyvin?", kysyy Joonalta Sirpa, Joonan isän pohjoiskarjalainen vaimo.

Tuntuu ettei Joonalla ole kaikki hyvin. Hänellä ei ole työtä eikä asuntoa. Mutta se on lukijan riemu, sillä sen takia Joona nauhoittaa käymiään keskusteluja läheistensä kanssa, ja niistä tämä kirja on syntynyt.

Joonan isä, "Suomen Knausgård", on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, jota Joona ensimmäisessä luvussa alkaa tylyttää.

Seuraavissa luvuissa (nimeltään esim. "MAR 21ST, 00:24") Joonalle ilmestyy muita keskustelukumppaneita; netin SAD91RL, Caritas ja Timo. "TIMO KAIVAA MUOVIKASSISTA TOISEN KALJAN, ANTAA SEN SUBUNISTILLE".

Ensisivuista alkaen Ekholmin kirjasta muodostuu kevään lukuelämys. Alan lukea sitä hitaammin jottei se loppuisi. Kerronnan kliimaksi tulee puolivälissä Joonan keskustellessa taas isänsä kanssa.

"Must tuntuu että 'minuus' on enemmän vaa sellanen 'asento' minkä mä voin ottaa suhteessa niihin kysymyksiin, tai se on todistaja, joka parhaansa mukaan yrittää käsittää jotain, mut se ymmärrys voi vaihdella, se ei oo fixattu... Se on niinku käyttöjärjestelmä johon tulee koko ajan päivityksii... Niin siks mun mielest ei oo oleellista kysyä 'kuka minä olen', [...] vaan ajattelen ite ainaki enemmän siihen suuntaan, että 'miten voisin olla' tai 'miten pitäisi olla'."

Ekholm kirjoittaa, miten työ toimii identiteettikoneena, "joka erottaa mut muista ihmisistä, tekee musta sotilaan, hävittää musta siviilin."

Sotilaan itsepetos on siinä, että se kuvittelee olevansa asetakkin puettu siviili. Joonasta tuntuu että nykyajan työntekijät haluavat kaikki olla sotilaita. "Kukaan ei haluu että niitä määritetään jonkun muun asian kautta ku sen mitä ne tekee työkseen, vaikka sit samaan aikaan kaikki vaan näpyttää tietokonetta ja juo luomumokkalattea värikkäistä KeepCupeista."

"Aina kuuluu vihailla kaikkii paitsi omaa firmaa, koska heittaaminen on sitä käyttövoimaa minkä varassa yrittää jaksaa, mut kun se 'oma' vaihtuu tasavälein, eli aina on petturi ja teeskentelijä."

Googlaan Johannes Ekholmin. Hän on syntynyt 1984, työskennellyt graafisena suunnittelijana ja käsikirjoittanut Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän. Kirjastaan Rakkaus niinku hän onkin jo saanut Kalevi Jäntin palkinnon.

Jatkan lukemista.

"Kaikki on niin vitun 'luovia' vaik kukaan ei oikeesti keksi mitään. Kommunikaatio ei oo samaa kuin luominen. Koko ajan kommunikoidaan vitusti, ei mistään."

"2000-luvun alussa näytti viel jotenki aurinkoiselta. Nyt mä osaan photoshoppaa ja kirjoittaa mainoslauseita, ja asun jossain maaseudulla sukulaisten luona. Miksen mä saa asua omassa asunnossa ja syödä lämmintä ruokaa päivittäin ilman että mä huoraan jotain paskaa?"

Nyt kirja on luettu. Lupaan sen lainaksi kaverille. Mutta, ehkä niinku luen sen vielä uudestaan.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Turku taipui viimein Kalevala-oopperansa kantaesitykseen - siihen meni 127 vuotta

Sopraano Johanna Rusanen-Kartano oli yksi Kalewaisen parhaista esiintyjistä.

Kalevalan päivän iltana (28.2.2017) sai Turussa kantaesityksensä yli sadaksi vuodeksi unhoon jäänyt Kalevala-aiheinen ooppera Die Kalewainen in Pochjola. Kuten nimen kirjoitusasusta voi nähdä, sen sävelsi saksankieliseen librettoon saksalainen Karl Müller-Berghaus toimiessaan 1886-1895 Turun Soitannollisen Seuran kapellimestarina.

Jotkut väittävät, ettei teos ole jäänyt unhoon. Tämän sanojilla on perin myönteinen käsitys suomalaisen musiikkielämän kyvystä pitää mielessä asioita. No, kadonnut se ainakaan ei ollut, sillä materiaali on maannut hyvässä säilössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa Helsingissä.

Jos Kalewaisen olemassaolosta on tähän saakka tiennyt kourallinen tutkijoita, on erityisen hienoa, että tällainen teos viimein saatiin suuren musiikkiyleisön ulottuville. Tiistain kantaesitys antoi vahvistuksen siitä, että Müller-Berghaus oli erittäin taitava orkesterille kirjoittaja ja Richard Wagnerin musiikin tuntija.

Suitsutusta taustavoimille

Kolme Suomen musiikkiperintö -hankkeen tutkijaa teki oopperan toimitus- ja puhtaaksikirjoitustyön. Monia uutteria ihmisiä tästä on ilo kiittää. Mainitaan ainakin Elke AlbrechtTimo VirtanenJani KyllönenJari Eskola ja rahoitusta myöntäneiden tahojen päätöksentekijät. Listaa voi jatkaa kommenttikenttään.

Teos syntyi aikana, jolloin Kalevala-aiheisen oopperan tarve oli suuri. Lisäksi Kalevala oli hyvin tunnettu saksankielisessä Euroopassa. Ensimmäinen saksannos oli ilmestynyt niinkin varhain kuin 1852, pääosin suoraan suomenkielisestä teoksesta, vaikka ruotsinkielistä versiota oli käytetty apuna. Seuraava saksannos tuli 1885-1886, silloin suoraan ruotsista. Myös yksittäisiä Kalevalan runoja oli käännetty irrallaan kokonaisteoksesta.

Miksi Müller-Berghaus sitten ryhtyi suurtyöhön? Valmista musiikkia on kolmatta tuntia, orkesteri jättimäinen ja lauluosat vaativia. Säveltäjän motiiveihin ei ole saatu tarkempaa valaistusta. Helpoin selitys on, että hän yksinkertaisesti halusi säveltää Wagnerin Ringin kalevalaisen vastineen. Niin, mutta miksi? Ehkä hän suunnitteli uransa laajennusta mannermaalla. Ehkä hän halusi toden teolla vastata turkulaisen kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan Betty Elfvingin toiveeseen. Joka tapauksessa oopperan toinen näytös esitettiin Turussa säveltäjän 50-vuotistaiteilijajuhlassa 17.2.1890.

Musiikki kuulostaa alusta loppuun saakka varhaiselta ja keskikauden Wagnerilta, jota Müller-Berghaus läpikotaisin tunsi, koska oli sitä kapellimestarina johtanut. Vaikutetta on myös Giacomo Meyerbeerilta. Turussa ei ollut sävellysaikaan 21-henkistä orkesteria kummempaa kokoonpanoa, mutta pienet esiintyjävoimat eivät haitanneet edes ajan Wagner-esityksiä. Lisäsoittajia saatiin harrastelijoista ja sotilassoittajista.

Roolihenkilöiden esikuvat tulevat Wagnerilta. Pohjolan tyttärellä on miehen nimi Ismo, koska libretisti oli valinnut sen Julius Krohnin lähettämältä suomalaisten etunimien listalta. Partituurissa on kuusi helposti löydettävää johtoaihetta. Toisessa näytöksessä soivat matalat kellot ja sävelet Parsifal-oopperasta.

Partituuriin sisältyy viisi suomalaista kansansävelmää, jotka säveltäjä on erikseen merkinnyt. Erikoista, että mukana on myös hengellisiä kansansävelmiä, esimerkiksi vuoden 1986 virsikirjaan numerolla 337 päätynyt "Ei laulamasta lakkaa..." Lopussa soi "Kuin minun tuttuni tulisi..." Kirkkohan on pitänyt Kalevalaa pakanallisena teoksena.

Toteutus jäi epäselväksi

Musiikki oli loisteliasta, kantaesitys kevään oopperatapaus, mutta esityksestä jäi silti luonnosmainen maku. Syinä olivat Logomon äänenvahvistusta vaativa sijoitteluratkaisu ja vaisu näyttämötoteutus.

Orkesterin ja laulajien todellisesta soinnista tai tasapainosta ei sähköisen äänenvahvistuksen takia saanut käsitystä. Kun orkesterilta tuli isoja purkauksia, jäivätkö ne vaimeiksi miksauksen takia vai tarkoituksella?

Kapellimestari Leif Segerstam muotoili toki musiikin kerronnasta taas luontevaa, loogista ja hyvin soivaa. Märt Krellin valmentamat Kalewainen-kuoron harrastajalaulajat pärjäsivät stemmojensa kanssa suurimmaksi osaksi hyvin.

Tiina Puumalaisen ohjaus ei vaivannut esiintyjiä liialla liikkumisella, ja valkoiset lavastuselementit ovat varmasti niiden mieleen, jotka valittelevat näyttämötapahtumien häiritsevän musiikin kuuntelua. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut erottuivat taustasta edukseen.

Soolo-osuudet vaativat vahvoja ääniä, joten Johanna Rusanen-Kartano, Tommi Hakala ja Anna Danik olivat oikeaan osuneita kiinnityksiä. Kaisa Rannan kauniin äänen onneksi kuuli orkesterin yli äänenvahvistuksen ansiosta. Christian Juslin sinnitteli äänityypilleen melko raskaan Achdin roolin parissa. Petri Lindroos teki tuumiskelevalla bassoäänellään Wäinämöisestä sisäänpäin kääntyneen tulkinnan, Petter Andersson hoiti Zaubererin osan ammattitaitoisesti.

Kalewainen kestäisi useamman tulkinnan

Esityspaikkana on Turun Rautatieaseman vieressä sijaitseva Logomo, "kulttuurin ja luovan talouden keskus", joka tunnetaan huonoista kulkuopasteistaan, hitaasta naulakkopalvelustaan ja siitä, että aulasta ei löydy penkkejä kenkien vaihtoa varten.

Näyttämötoteutus jäi tällä kertaa vaimeaksi, mutta kuka väittää, että tämä olisi Müller-Berghausin teoksen ainoaksi jäävä tuotanto?

Tämän täytyy lähteä vaikka ulkomaille. Turkulaista vitsiä mukaillen: Aurajoen rannoilta katsottuna lähin ulkomaan-areena on Tampere-talo.

Oopperan päätyttyä viimeinen Helsingin-juna on jo ehtinyt lähteä.

Kalewainen-ooppera lähetetään Radio 1:llä lauantaina 4.3.2017 klo 19.03- 22.15.

torstai 23. helmikuuta 2017

Tulossa suora lähetys Kansallisoopperasta: paino ensimmäisellä tavulla

Venäjänkielen opastusta Elizabeth Marschanin seurassa.
Huomenna perjantaina selostan suoraa lähetystä Kansallisoopperasta, jonka lavalla nähdään Dmitri Shostakovitshin ooppera Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Lähetyksen valmistelu on sujunut tavalliseen tapaan tietoa keräten ja palavereissa istuen. Viime hetkillä minua kuitenkin alkoivat kylmätä sekä teoksen että esittäjistön venäjänkieliset nimet.

Soitin ystävälleni Elizabeth Marschanille, joka riensi empimättä apuun. Elizabethin äidinkieli on venäjä, joten sain ässiin ja painotuksiin erinomaista ohjausta. Hän kertoi, että oopperan päähenkilön Katerina Izmailovan etunimi olisi oikeastaan "Jekaterina". Mutta Katerina on sen rustiikkisempi muoto, joten se sopii syrjäisessä kalastajakylässä elävälle naiselle.

Izmailovan toinen nimi on Lvovna, joka esiintyy lähinnä Nikolai Leskovin (paino jälkimmäisellä tavulla) alkuperäiskertomuksessa. Se tarkoittaa Levin tytärtä. Näin meille paljastui jopa päähenkilön isän nimi, suomeksi Leo, joka kuitenkaan ei millään tavalla esiinny teoksessa.

Kun roolihenkilöt pitää sanoa, ristin käteni lausuessani sopraano Svetlana Sozdatelevan (paino toisella tavulla) nimen.

Monessa muussa asiassa luulen olevani valmis. Lavalla on 40 pienempää ja 40 isompaa silikoniturskaa. Poliisikoiraa esittää saksanpaimenkoira Retku, joka voitti joulukuussa pidetyn koelaulun. Flexaton on säveltasollinen soitin, mutta tarkkojen sävelten soittaminen on vaikeaa. Kapellimestari Oleg Caetanin herttuallisella suvulla on linna Sermonetassa.

Lähetys alkaa perjantaina 24.2.2017 klo 18.55 osoitteessa yle.fi/klassinen.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Vakavaksi vetää, läheltä liippaa: isoisän arkkurahat



Enoni on kirjoittanut muistiin suvun tarinaa. Perhe joutui sodan keskeltä pakenemaan Uudellemaalle. Sinne jäivät Terijoelle Pietarin kylkeen laajat maat ja huonekalukauppa. Evakkoperhe eli Järvenpäässä köyhyydessä.

Lokakuussa 1953 isoisä joutui Helsinkiin sairaalaan.

"Lauantaina kävimme koko perhe katsomassa isää", eno kirjoittaa. "Hän oli kovin heikkona, puhekin hyvin epäselvää. Kai hän aavisti poislähtönsä olevan lähellä, koska sanoi minulle: 'Minä luotan sinuun'. Nämä olivat isän viimeiset sanat minulle."

"Kotimatkalla kuului linja-auton radiosta Erkki Junkkarisen laulama Hopeahääpäivä. Äiti itki."

"Sunnuntaina, Pyhäinpäivänä 1.11. ovelle kolkutettiin. Koska meillä ei ollut puhelinta, äitini oli pyytänyt sairaalan henkilökuntaa soittamaan naapuriimme, kun isän tilassa tapahtuisi jotain. Isä oli kuollut yöllä yhden aikaan. Sitä oli niin vaikea uskoa, etten pitkään aikaan pystynyt edes itkemään. Nyt tätä kirjoittaessani itken, vanha mies."

"Hautajaiset olivat vaatimattomat, meillä ei ollut varaa edes ruumisarkkuun. Sitten tuli avuksemme eräs neiti Litmanen. Hän lainasi äidille arkkurahat ja auttoi ja tuki meitä muutenkin."

* * * * *

Tiedän ihmisiä, jotka vähättelevät köyhyyttä. He ovat yleensä itse varakkaita, ja heidän mielestään köyhyydessä ei ole suurempaa ongelmaa, koska ennenkin oli kurjaa. Tällaista päättelyketjua minun on aina vaikea seurata.

Luulenpa että pienikin eläytymiskyky johtaisi sellaiseen päätelmään, että "ei koskaan enää".

perjantai 3. helmikuuta 2017

Hienon miehen hoikka välipala

Herrasmiehen päiväkirjan ravitsemusneuvottelukunta suosittelee: Kurkkuvoileipä. 
Helmikuussa herkutellaan kurkkuvoileivällä. Se on kevyt, yläluokkainen välipala, josta ei takuulla saa pitkäkestoisia hiilihydraatteja.

Runsaat välipalat ovat banaaleja. Heti kun näet avokadokulhon, tiedät että lähistöllä vatsalihaksia tekee toimitusjohtaja, jalkapalloilija-kirjailija tai luomusynnyttäjä. Pysy kaukana.

Sain innoitteen kurkkuvoileivän kaunistamaan elämäntapaan kirjasta Das Dandy-Kochbuch, eli "Keikarikeittokirja". Ymmärrän, että se on tarkoitettu lähinnä luettavaksi, sillä kuka nyt itse jaksaisi tehdä kilpikonnanliemensä.

Mutta kurkkuvoileivän valmistamiseksi voi hetkeksi jättää löhöpaikkansa kaminan ääressä. Kurkkua kuoriessa, niin kuin muissakin kotitaloustöissä, tulee kyllä lämmin.

Tarvitaan kurkkua, vaaleata leipää, suolaa, sitruunaa ja voita. (Hopeavadin kiillotus kannattaa tilata muutama päivä aiemmin.)

Kurkku kuoritaan, leikataan paperinohuiksi viipaleiksi, maustetaan suolalla ja sitruunanmehulla ja jätetään siivilään valumaan tunnin ajaksi. Sitten kurkut kuivataan pellavaliinoilla ja asetellaan voidelluin leipästen väliin. Leivät leikataan kolmion muotoisiksi.

Niin kuin kirjakin sanoo, kurkkuvoileipä on yhtä hoikka ja elegantti kuin dandy itse.

Musiikkisuositus kurkkuleivän kanssa on Michel van der Aan Spaces of Blank. Se löytyy tästä.


Melanie Grundmann ja Claudia Frickemeier: Das Dandy-Kochbuch (Berlin: Rogner & Bernhard 2015).

maanantai 30. tammikuuta 2017

Docpointissa kerrattiin, miten New York Times valehtelee


Sunnuntaina päättynyt dokumenttielokuvien festivaali Docpoint kertoi vanhoja juttuja. Pimeässä elokuvateatterissa hiipi jo mieleeni, kuinka monta pettymystä lajin yleisönsuosio voi kestää.

Eläköitynyt dokumenttielokuvien tuottaja Iikka Vehkalahti sanoi HS:n haastattelussa 25.1.2017: "Kansainvälisyys merkitsee riman nostamista tekijöille. [...] vaatimukset nousevat, kun lähtee maailmalle."

Lausuman perusteella kotimaisia dokumentteja ei kannata katsoa muuta kuin paremman puutteessa. Siksi ohitin Docpointin kotimaiset esitykset ja poljin sunnuntaina katsomaan Fred Peabodyn dokumenttia All Governments Lie: Truth, Deception, and the Legacy of I. F. Stone. Suomeksi dokumentin nimi lupaa paljon: "Kaikki hallitukset valehtelevat".

Pettymykseksi pöyhkeä nimi peitti alleen sisällön tyhjyyden. Ensinnäkin sana hallitus tarkoittikin vain Yhdysvaltain hallituksia. Aikamuoto "valehtelevat" pitäisi myös muuttaa menneeseen. "Kaikki amerikkalaiset hallitukset ovat valehdelleet", kuvaisi aihetta osuvammin.

En tietenkään väitä, etteikö palturin puhumista olisi kaikkialla missä valta ja raha liikkuu, mutta siitä ei dokumentti kyennyt kertomaan. Lisäksi näkökulma oli vahvasti historiassa, josta kuvamateriaalia oli kätevästi saatavilla. Peabody näyttää tuttuakin tutumpia hetkiä Colin Powellista valehtelemassa Irakin joukkotuhoaseista. On Watergatea, Snowdenia ja Vietnamin sotaa. Näemme taas myös matkustajakoneen iskeytyvän pilvenpiirtäjään.

Käsikirjoituksen kiinnostava juonne olisi ollut journalisti I. F. Stonen elämäntarina, mutta siihen ei jaksettu sen syvemmin keskittyä. Kolmantena teemana on Texasista löydetyt pakolaisten joukkohaudat, jotka ilmeisesti eivät kiinnosta suuria tiedonvälittäjiä. Kiinnostamattomuus jäi kuitenkin tarkemmin vahvistamatta.

Tuliko dokumentissa esiin jotain, mitä kaikki eivät olisi jo tienneet? Tuskin, ja se on harmi, sillä aihe on pakahduttavan tärkeä. Hassua myös, että Peabody asemoi itsensä samalle puolelle Donald Trumpin kanssa: haukkumaan New York Timesin kaltaisia tiedonvälittäjiä, jotka eivät kummankaan mielestä kerro "totuutta".

Pitää vielä muistella, mitä Vehkalahti myös lehtihaastattelussa sanoi. "Elokuvat ovat niin kalliita ja vievät niin paljon aikaa, että on epäeettistä olla pyrkimättä ainutlaatuisuuteen."

perjantai 27. tammikuuta 2017

Pikku Myy meinaa aina syödä libreton

Oopperamuumit palasivat 42 vuoden tauon jälkeen Helsinkiin.
Helsinkiläisen tapahtumaviikonlopun mielenkiintoisin uutuus koettiin perjantaina Ruoholahdessa Konservatorion konserttisalissa. Siellä sai ensi-iltansa uusi produktio Ilkka Kuusiston vuonna 1974 säveltämästä Muumioopperasta, jota ei 1970-luvun jälkeen ole Helsingissä esitetty.

Muumiooppera oli Kuusiston ensimmäinen oopperasävellys ja osa 1970-luvun suomalaista oopperabuumia. Se syntyi vuotta ennen Kokkosen Viimeisiä kiusauksia ja Sallisen Ratsumiestä. Lastenoopperana se on jättänyt jäljet monen kansalaisen tajuntaan, joten syytä olisi mainita se aina aikuissisartensa seurassa.

Muumiooppera sai alkunsa, kun Ilkka Kuusisto löysi Muumikirjoja uuden Maisa-vaimonsa hyllystä. Tove Jansson ei aluksi ollut ideasta innoissaan, mutta lupasi luonnostella juonen ruotsiksi.

Suolakurkkujen, vodkan ja Esko Elstelän avustuksella juonesta syntyi oopperalibretto ja siitä sävellys.

Vuoden 1974 kantaesityksen hoiti Kansallisooppera eturivin laulajien voimin. Tällä kertaa asialla on Helsingin Konservatorio lahjakkaine opiskelijoineen. Ohjauksen on tehnyt Ville Saukkonen, kapellimestarina ahkeroi Tuomas Rousi.

Kaikki äänitehosteista lavailmaisuun toimii. Laulajista huikeimman suorituksen teki aiemmin pianistina tunnettu Sanna Iljin, joka syksystä asti on opiskellut yksinlaulua Hanna-Leena Haapamäen johdolla. Hän riisuu esiliinansa ja muuttuu kotiapulaisesta pitelemättömäksi primadonnaksi.

Outi Rättö, Ronnie Karlsson ja Sampo Martikainen saivat paksujen muumipukujensa alta urheasti äänensä kuuluviin. Ihanan kulmikkaita ja värikkäitä olivat rooleissaan Heljä Viirakivi, Anna Ginström ja Wille Enckell. Maija Nevala oli suloisen kauhea Pikku Myy, joka lopussa melkein syö libreton. Tarpeistonhoitaja Emma eli Maija Nuorteva hallitsi karismaattisesti lavaa. Häntä säveltäessään Kuusisto oli ajatellut Vivica Bandleria.

Tuomas Rousin johtama Helsinki Concordia -orkesteri sai Kuusiston musiikista paljon irti. Laulu kuului orkesterin yli melkein aina, ja jos ei kuulunut, niin apua tarjosi tekstityslaite. Siinä olisi tosin mielellään nähnyt myös ruotsinkielisen käännöksen.

Muumioopperan monitasoinen juoni ja musiikilliset ainekset houkuttelevat erilaisiin tulkintoihin. Kristillinen perussanoma löytyy, samoin näytelmä näytelmässä, kritiikkiä oopperalajia (sekä johtokuntaa) kohtaan, jotain itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Paljon hauskaa niin nuorille kuin varttuneille. Paljon sitä 1970-lukua, jota ei pitäisi unohtaa.

Muumioopperan esityksiä on 6.2.2017 asti.

Suomen Pankki avaa taas ovensa yleisölle

Tervetuloa Suomen Pankin pääportaikkoon.
Viikonloppuna voi nähdä jonoa Suomen Pankin pääkonttorin edustalla. Ei siellä rahaa, obligaatioita eikä ämpäreitä jonoteta, vaan pääsyä harvinaisten taide-elämysten äärelle. Suomen Pankilla on nimittäin 1200 teosta käsittävä taidekokoelma, jota se nyt kolmannen kerran kaikelle kansalle esittelee.

Edelliset kerrat 2011 ja 2014 vetivät paikalle väentungoksen. Tämän vuoden avoimien ovien päivinä vierailijat saavat nauttia myös säveltaiteesta, sillä Pankki on kutsunut flyygeliään soittamaan kolme nuorta pianistia.

Musiikki on vanhaa tuttua Sibeliusta, jota kuunnellessa voi tuijottaa Gallen-Kallelaa.

Pianisti Erkki Korhonen yhdisti esitelmässään Aulangon, Finlandia-hymnin ja Trumpin virkaanastujaiset.

Kultakauden klassikoita kiinnostavampaa mielestäni on näyttelyn kuraattorin Markku Valkosen pyrkimys palauttaa sodanjälkeiselle tekstiilitaiteelle sille kuuluva arvo. Tekstiilitaiteilijat olivat naisia, joiden työt on tähän mennessä haluttu pitää erillään miesten hallitsemasta maalaustaiteesta. Valkosen mielestä tekstiilitaide tulisi nähdä maalaustaiteen kanssa samanveroisena modernismin saavutuksena.

Tekstiilitaidetta on pankin kenties upein taideteos, Eva Anttilan Työ ja elämä vuodelta 1952, kiinteästi rakennukseen liittyvä monumentaaliteos.

Eva Anttilan tekstiiliteos on yksi Suomen Pankin taideaarteista.

Maija Lavosen teos Sininen kaari on yhtä aikaa veistos, maalaus ja reliefi. Yksityiskohta.

Vasemmalla Aiko Tsukaharan Cloud, oikealla Dora Jungin kuvakudos Portti Saimaalle.

Yksityiskohta Kaarina Heikinheimon kuvakudoksesta Maan ja meren kasvot.

Ensimmäistä vuoden 2011 näyttelyä varten Suomen Pankki perusti henkilökuntansa keskuuteen taidekerhon, johon nykyään kuuluu 85 jäsentä. Sen puheenjohtaja Jukka Valle on pankin järjestelmäasiantuntija. Hän virkistää silmiään mielellään Hannu Väisäsen March Yellowin tai Antti Favénin Elonleikkuun äärellä.

Taidekerholaiset toimivat yleisöpäivän oppaina ja saavat viikonloppu-urakastaan palkkioksi grafiikanlehden. Pääjohtaja Erkki Liikanen tähdensi, että jokainen maksaa palkkiostaan veron.

Pääjohtaja Erkki Liikanen avasi taidenäyttelyn torstai-iltana.

Avajaisissa tarjolla oli kalaa ja lintua.


Kierroksella voi bongata myös entisten pääjohtajien muotokuvia. Tässä Sirkka Hämäläinen.

Pankkirakennuksen vanhan puolen pääportaikkoa hallitsevat Juho Rissasen jättimäiset lasimaalaukset. Markku Valkonen selvitti suomalaisia elinkeinoja esittelevien töiden kasvistoa professori Pekka Niemelän kanssa.

Teoksista löydettiin kolme Suomessa tuskin lainkaan esiintyvää lajia, nimittäin mustamäntyjä, pyökkejä ja huopakaunokkeja. Pilkistääpä yhden tukinuittajan taskusta samppanjapullo.

Erikoisuudet ovat peräisin Ranskasta, jossa lasimaalaukset 1930-luvun alkuvuosina rakennettiin. Hyvä että Ranska on esillä keskuspankin portaikossa. Eihän nykymuotoista Suomea olisi ilman Napoleonia, ja autonomiakin perustettiin ranskan kielellä. (Pidin toki myös näyttelyavajaisten rhônelaisesta valkoviinistä.)

Juho Rissasen lasimaalauksen reunuksia kiertää huopakaunokki.

Kuraattori Markku Valkonen Eero Hiirosen työn äärellä.

Pankkirakennuksen ikkunoista avautuvat kauniit helsinkiläisnäkymät. Tässä Säätytalo.


Risto Rytin työhuone sijaitsi näillä nurkilla. Kaluston hän hankki Keravalta tai Viipurista.


Kokoelman vanhin teos on pääjohtaja Sacklénin muotokuva 1830-luvulta. Hänen kaulallaan näkyy Annan-risti.

Tapio Wirkkala teki lentokonevanerista Eteläpohjalaisen jokimaiseman.

Mutta olisiko Suomen Pankin tämänkertaisen taidenäyttelyn kärki, sodanjälkeinen tekstiilitaide, voinut näkyä myös musiikkiohjelmassa? Jos ajattelee säveltaiteen puolelta varjoon jääneitä lajeja, mieleen tulee esimerkiksi kitaramusiikki. Se olisi voinut soida hyvin tekstiilitaiteen kanssa.




Suomen Pankin taidetapahtuma on auki seuraavasti:

Perjantaina 27.1.2017 klo 14-20
Lauantaina 28.1.2017 klo 11-17
Sunnuntaina 29.1.2017 klo 11-17
Maanantaina 30.1.2017 klo 14-20

torstai 26. tammikuuta 2017

Norjalaisohjaaja nosti oopperalavalle kahdeksankymmentä silikoniturskaa

Ohjaaja Ole Anders Tandberg lähti illaksi kotiinsa Tukholmaan.
Kansallisoopperan lavan valtaavat perjantai-iltana seksi, turska ja väkivalta, kun uusi toteutus Dmitri Šostakovitšin klassikosta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth saa ensi-iltansa. Ohjauksen on tehnyt norjalainen Ole Anders Tandberg, joka on viime vuosina noussut yhdeksi kiinnostavimmista skandinaavisista oopperaohjaajista.

Herrasmiehen päiväkirja tapasi Tandbergin Helsingissä oopperan kenraaliharjoituksen jälkeen, kunhan tämä ensin oli saanut juotua kupillisen kahvia ja poltettua savukkeen. "Voisin puhua tästä tuntikausia", Tandberg sanoo alkajaisiksi. Huokaisen helpotuksesta, kun varmistun että hänellä todellisuudessa on kohtuulliset 45 minuuttia aikaa ennen Tukholman-lennolle lähtöä.

Aloitetaan seksistä. Šostakovitš sävelsi ensimmäiseen näytökseen kunnon panokohtauksen, joka pudottaa suomut katsojan silmiltä. Tandberg näyttää kaikki aktit peittelemättä. Mikä on julkean seksin funktio teoksessa? "Se näyttää koomiselta, kun sitä katselee ulkopuolelta", Tandberg vastaa.

Paneskelu tuo siis tarinaan huumoria. Mutta miksihän Šostakovitš sävelsi siihen niin osoittelevaa musiikkia? "Hän luultavasti nautti seksistä", Tandberg sanoo ja hymyilee veijarimaisesti.


Ohjaaja Ole Anders Tandberg istahti kenraaliharjoituksen jälkeen kahville.
Aina kun tarinassa on seksiä tai kuolemaa, Tandberg marssittaa näyttämölle norjalaisen torvisoittokunnan. Yksi soittajista on päähenkilö Katerina nuorena. Tandberg kertoo, että hänen nuoruudessaan kaikki norjalaisteinit soittivat marssibändeissä. Hänen oma soittimensa oli tenorisaksofoni.

Entä sitten väkivalta? Päähenkilö Katerina Izmailova elää väljähtyneessä avioliitossa ja murhaa aluksi appiukkonsa, sitten aviomiehensä. Ajautuuko Katerina murhaajaksi yhteisön takia, vai siksi että on itse paha? "Sekä että. Hän on sekä syyllinen että yhteisön tuotos", Tandberg vastaa. "Tappaminen tuhoaa hänet. Hänestä tulee epäihminen ja se tuhoaa rakkauden. Mutta kun hän saa rangaistuksen, hänestä tulee onnellinen. Sitten hän on kuin paratiisissa."

Laulajille Tandberg on sanonut, että kaikki vastaukset henkilöhahmojen motiiveihin löytyvät partituurista. "Tämä on musiikillisen dramaturgian mestariteos", hän ylistää Šostakovitšin sävellystä.


Turska ui Venäjältä Lofooteille kutemaan. Kuva: SKO/Stefan Bremer.
Oopperan tekstiä Tandberg työryhmineen ei muuttanut lainkaan. Libretto säilyi, mutta miljöö vaihtui. Alunperin Mtsenskin kihlakunnassa Ukrainan suunnalla tapahtuva tarina on siirretty Norjan Lofooteilla sijaitsevaan kalastajayhteisöön.

Teoksen henkeen muutos ei vaikuta, koska molemmat ovat syrjäisiä paikkoja, joista on käytännössä mahdoton paeta.

Kysyn Tandbergiltä, eikö hän harkinnut edes pientä tekstin viilausta: eikö Katerinan appiukon syömät sienet olisi voitu vaihtaa kalaksi? "Mutta Lofooteillakin on sieniä ja ihmiset poimivat niitä. Myös porot syövät niitä", Tandberg vastaa.

Kalaa, sitä näyttämöllä riittää. Berliiniläisestä tarpeistopajasta on tilattu 40 isoa ja 40 pientä silikoniturskaa. Kahdesta erikokoisesta kalasta on tehty muotit, joihin silikoni on valettu, minkä jälkeen ne on maalattu. Turskat sätkivät kuorolaisten käsissä aidon näköisesti.

Rakastaja Sergei mätkäisee Katerinan aviomiehen kuoliaaksi turskalla. Alkuperäisversiossa Sergei käyttää kynttilänjalkaa, mutta Tandberg vakuuttaa, että 25-kiloinen Barentsinmeren turska voi myös olla tappava. Hän tuntee merten hedelmät, koska on innokas harrastajakalastaja ja omin voimin kiskonut turskia syvyyksistä.



Katerinan roolin laulaa Svetlana Sozdateleva. Kuva: SKO/Stefan Bremer.

Tandbergin ohjaus sai ensi-iltansa syksyllä 2014 Oslon oopperatalossa, minkä jälkeen se tammikuussa 2015 siirtyi Berliinin Deutsche Operiin.

Tukholma on ollut Oslossa syntyneen Tandbergin kotikaupunki kolmenkymmenen vuoden ajan. Siellä hän nostatti lauantaina riemua tuomalla Kuninkaallisen oopperan lavalle uudistetun version Franz Lehárin Iloisesta leskestäSolsidan-tähti Henrik Dorsinin uudelleen kirjoittama operetti on Tukholmassa kevään tapaus. "Nerokas käännös", huusi Svenska Dagbladet, "Tavattoman viihdyttävää" Aftonbladet.

Šostakovitšin teos muistetaan myös esimerkkinä Stalinin kieltämästä taiteesta. Tandberg näkee Stalinin tulistumiselle useita syitä. "Stalin halusi, että ihmiset olisivat uskoneet uuteen elämään. Tyrannin tappaminen oli hänelle liikaa. Šostakovitš oli klovni, joka kertoi totuuden musiikillaan."

Kansallisoopperan Šostakovitš-uutuus nähdään suorana striiminä Yle klassisessa ja kuullaan radiossa perjantaina 24.2.2017. 


Sergei ja Katerina harrastavat avioliiton ulkopuolista seksiä. Kuva: SKO/Stefan Bremer.