perjantai 30. elokuuta 2013

Huippuorkesteri soitti laiskasti Helsingissä



Concertgebouw-orkesteri Helsingin Musiikkitalossa torstaina.


Ensinnäkin ylistys Helsingin Juhlaviikoille, jonka klassisen musiikin ohjelmisto on Erik Söderblomin johtajakaudella ollut hieno: kiinnostavia yksittäisiä taiteilijoita ja sinfoniaorkestereita on vieraillut sellaista tahtia, että olen jo parina vuonna unohtanut järjestää itselleni matkan Berliinin Musikfestiin. Kun yksi maailman parhaiksi kutsutuista sinfoniaorkestereista, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri torstaina 29.8.2013 konsertoi Musiikkitalossa, istui yleisön joukossa kapellimestari Kent Nagano, RSOn perjantain konsertin johtaja.

Tähtinimien taiteeseen tutustuminen on myös opettavaista: toisinaan heidän taitojaan on live-tilanteessa seuratessaan haukkonut henkeä, mutta yhtä monet kerrat on voinut ihmetellä, mistä syystä tämäkin kaveri on maailmanmaineeseen päätynyt. Mitä enemmän niin kutsuttuja tähtiä kuulee, sitä enemmän arvostaa musiikintekemisen ruisleipää: vaikka sitä lämpöistä taikinajuurta, joka oppilaitosten harjoitusluokissa kohoaa. Ylivoimaisesti eniten tulee tilanteita, joissa ihmettelee, miksi tätäkään taiteilijaa ei tämän laajemmin tunneta. Ja niitä, joissa ihastuu opiskelijan soittoon tai lauluun, ja muutaman vuoden kuluttua ihmettelee, ettei hänelle keikkaa ole enempää järjestynyt. Kummalliset ovat klassisen musiikin tähtikartat, ja niiden piirtelyssä olen itse pikkuruisena osasyyllisenä, liian suorine viivoineni ja liiotteluineni, taidoilla, joilla paikka ja puheenvuoro mediassa nykyään otetaan.

Menin siis silkkisolmio kaulassa Concertgebouw-orkesterin konserttiin maineen ja kohun perusteella, enkä edes ottanut selvää, järjestettiinkö samaan aikaan jossain joku oppilaskonsertti. Huono juttu, sillä tämän huippuorkesteriksi kutsutun soittajiston ilta oli minusta pääosin laiskasti sahattua tusinatavaraa. Orkesteri viettää tänä vuonna 125-vuotisjuhliaan, minkä johdosta ohjelmistossa on suosittu perustamisvuonna 1888 syntyneitä teoksia ja säveltäjiä, jotka ovat työskennelleet orkesterin kanssa. Sellainen on Béla Bartók, hahmo jonka musiikkiin en yrityksistä huolimatta ole koskaan pystynyt luomaan vahvempaa sidettä. Hänen pianokonserttonsa nro 3 ei tuntunut saavan edes muusikoita innostumaan.

Kapellimestari Daniele Gattin olemus oli heti lavalle saavuttaessa tylsistynyt, mikä ei haittaisi, jos se ei välittyisi orkesterin soittoon, mutta kun nyt välittyi - vaikkapa riskejä kaihtavassa temponkäsittelyssä. Pianosolistina oli myös ”suuri nimi” Yefim Bronfman, joka sai kyllä Bartókin ikävystyttäviin intervalleihin kiiltelevää plastisuutta. Muuten teos muistutti monet kerrat siitä, miksi en tästä säveltäjästä koskaan ole syttynyt: rumia teemanpalasia, joista luulee saavansa sointupalkinnon, mutta jotka viime nuoteilla ottavat suunnakseen jonkun vieläkin rumemman harmonian. Tulee itkuisia kesken jääviä jousiaihelmia, fugetta joka on ”älyllinen” koska se ei kerro meille mitään, solistin ja orkesterin pökkelömäistä vuorottelua - mutta lopulta, lopulta mekkaloiva loppukudelma, joka kömpelösti kertoo että tämä oli nyt tässä.

Ylimääräisenä numerona suuri nimi Yefim Bronfman soitti Chopinin etydin op. 10 nro 8, jonka asteikot virvoittivat harmauden jälkeen.

Väliajan jälkeen ei edelleenkään kuultu mitään kunnollista teosta, vaan valikoima Sergei Prokofjevin Romeo ja Julia -balettimusiikin sarjoista. Kapellimestari Daniele Gatti oli sormeillut sarjoista kokonaisuuden, joka tietysti oli toimiva, koska Romeo oli Julian haudalla lopuksi eikä esimerkiksi alussa. Ensimmäisessä osassa Montaguet ja Capuletit saatiin selko tällaisten megavierailujen ongelmasta: kun saliaikaa ennen konserttia on tunti tai kaksi, ei balanssia ehditä saada sellaiseksi että esimerkiksi tuuba ja pasuunat eivät peittäisi alleen muita.

Kohteliaan pitkistä aplodeista innostuneena - jaa, ei sittenkään, vaan ehkä lähinnä velvollisuuden tunnnosta, Daniele Gatti johti ylimääräisen, kolmannen näytöksen alkusoiton Wagnerin Mestarilaulajista. Siinä saatiin kuuluisaa jousisamettia vielä muutaman lasinalusen verran. Alkunumerossa, Witold Lutoslawskin Musique funèbressa, tuli muutama minuutti enemmän ja kaupan päälle kohdilleen osuneita pizzicatoja.

Helsingistä väsyneiden soittajien matka jatkuu Edinburghin ja Luxembourgin kautta Luzerniin, Berliiniin ja Grafeneggiin. Concertgebouw on myös ensimmäinen orkesteri, joka yhden vuoden aikana ehtii vierailla kuudella mantereella: Euroopan-konserttien lisäksi tammi-helmikuussa Yhdysvalloissa, maaliskuussa Afrikassa, kesäkuussa Etelä-Amerikassa sekä marraskuussa Aasiassa ja Australiassa. Haluan vielä joskus kuulla, miltä orkesteri kuulostaa kun se on innostunut - ja nuottitelineillä vaikka Brucknerin seiska.

5 kommenttia:

  1. Minua kyllä innosti, enemmän kuin wieniläisten, leipziglaisten tai jopa berliiniläisten konsertissa. Syynä saattoi olla loistava istuinpaikka, aiemmissa vierailuissa olin aina orkesterin takana, ja esitettyjen teosten riittävä tuntemus (Lutosławski piti "opetella").

    VastaaPoista
  2. Kuulin orkesteria muutama vuosi sitten juhannuksena Amsterdamissa. Minulla ei ollut aavistustakaan, millainen teos on Messiaenin Turangalîla, joten olin aivan vaikuttunut orkesterin innosta. Kapellimestarina oli Mariss Jansons, jonka energistä työskentelyä oli hieno seurata orkesterin takana olevalta paikalta. Olikohan niin, että Jansons oli juuri aiemmin saanut johtaessaan melkein sydänkohtauksen - vai sen jälkeen? Soitto soi kuin viimeistä päivää (vai jotuiko se teoksesta?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://open.spotify.com/album/0wf0HO6MqtZOneJBfgYwcN

      Poista
  3. Mielenkiintoinen hyökkäys Bartokia kohtaan. Ja että Prokofjevin Romeo ja Julia ei ole kunnon teos! Makukysymyksiä.

    VastaaPoista