maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulu Suur-Sarvilahden barokkilinnassa



Birgitta ja Ulf-Christian Dahlberg eteishallissa.

Tälle juttumatkalle olisi pitänyt matkustaa entisaikain keinoin: höyryjunalla Porvooseen ja siitä Pernajaan hevoisten vetämänä. Pelkkä kolmivaljakko ei olisi riittänyt - olisi pitänyt olla kahdeksan hevosta ja umpivaunu. Aikaa tällaiseen hupiin Helsingistä, Fredriksbergin asemalta käsin, olisi vierähtänyt kaksitoista tuntia. Nykyään Loviisan keskustan kupeessa sijaitsevaan Suur-Sarvilahden kartanoon ajaa moottoritietä reilussa tunnissa.

Von Born -suvun vaakuna portaikon ikkunassa.

Vuonna 1683 valmistuneessa vaaleanpunaisessa päärakennuksessa asuu edelleen von Bornin omistajasuvun jälkeläinen Birgitta Dahlberg yhdessä miehensä Ulf-Christianin ja koiransa Hermionen kanssa. Suur-Sarvilahden eli Stor-Sarvlaksin kartano on yksi Suomen harvoista barokkilinnoista. Toinen saman kokoluokan arvorakennus on marsalkka Mannerheimin syntymäkoti Louhisaaren kartano Askaisissa. Suur-Sarvilahti on valmistunut runsaat 20 vuotta Louhisaarta myöhemmin ja edustaa barokkia piirun verran rehevämpänä. Talossa on tosin myös näkyvissä tulipalon jäljiltä vuosina 1880-1883 tehtyjen uudistusten jäljet.

 
Suur-Sarvilahden kartanon päärakennus.
Saavuttuani pitkän puukujanteen jälkeen linnan pihalle soitan ujosti sivuoven ovikelloa. Etupihalta alkaa kuulua huutoja: siellä on isäntä Ulf-Christian suurten pääovien luona ja kehottaa astumaan sisään paraatipuolelta, pitäisikö sanoa cour d’honneurilta. Lupaava vastaanotto! Eteishallissa tapaan elegantin Birgitta Dahlbergin, jolla on sylissään kaikkiin suuntiin pyristelevä karkeakarvainen kääpiömäyräkoira Hermione. Kun Hermione kaksi vuotta sitten tuli taloon, Dahlberg joutui sivelemään pienen ruokasalin tuoleja mandariininkuorella, jottei pentu olisi jyrsinyt niitä.

Tarjoudun auttamaan kartanon glöginkeitossa. Dahlbergillä on glögintekoon käytännöllinen konsti: mausteista ja vodkasta tehdään etukäteen ydinliemi, joka vieraiden saavuttua yhdistetään kuumaan punaviiniin. Ydinlientä voi pitää kaapissa läpi joulun ja valmistaa siitä helposti ja nopeasti juotavaa aina sitä mukaa kun vieraita saapuu. Täksi jouluksi isäntäpari odottaa luokseen läheisimpiä perheenjäseniään. Aattoaterialla on yhdeksän osallistujaa, Joulupäivän lounaalle saapuu neljä lisää. Vilskettä tuo kaksi koiravierasta. Birgitta Dahlbergilla on kaksi tytärtä ja hänen miehellään Ulf-Christianilla kaksi poikaa. Lapsenlapsia on yhteensä yhdeksän. Kaikkia jouluvalmisteluja ei rouvan tarvitse tehdä itse, sillä keittiöön mahtuu väkeä ja tyttäret tuovat mukanaan yleensä lanttulaatikon ja torttuja.


Perinteinen glögiresepti.
  
Kartano on aina ollut suvussa, mutta tyttärien kautta sukunimi on muuttunut alkuperäisestä Creutzista von Morianin kautta von Borniksi. Kun lapseton Ernst von Born kuoli 1956, hän teki testamentin, jonka mukaan linnassa täytyy saada asua joku hänen sisartensa jälkeläisistä. Nykyinen asukas Birgitta ”Gitta” Dahlberg on Ernstin siskon Magda Elisabetin pojan tytär. Ernstin isä Viktor Magnus ja Hulda von Born saivat yhdeksän lasta, joista Birgitta Dahlbergin isän äiti oli seitsemäs. Huldan kuoltua Viktor Magnus meni uusiin naimisiin ja liitosta syntyi neljä lasta lisää.

Suomessa von Bornin vapaaherrallinen suku  sammui Ernst von Bornin kuolemaan, mutta Ruotsin ritarihuoneessa aatelissuvun katsotaan edelleen olevan elossa naislinjaisena. Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen isän äiti oli Hanna von Born - nykyisistä jäsenistä tunnetuimpia on kirjailija Heidi von Born.

Glöginvalmistuksen jälkeen Birgitta Dahlberg näyttää minulle kartanon saleja. Suurimman vaikutuksen tekee kolmannen kerroksen juhlasali, jonka vanhan piplian äärellä, Lorentz Creutzin muotokuvan alla, Birgitta ja Ulf-Christian vihittiin vuonna 1981. Alle olen muistiinmerkinnyt sellaisiakin yksityiskohtia, jotka eivät radio-ohjelmaan päätyneet.


Suuri ruokasali

Pohjakerroksen kulmassa sijaitsevassa salissa perhe nauttii jouluateriansa. Alunperin ruokasalin paikalla oli varastotilaa. Chippendale-tyyliset tuolit ovat kotimaista tuotantoa 1900-luvun alusta. 1700-luvun alun gobeliini on peräisin Ranskasta. Ernstin vaimo, vapaaherratar Alix von Born kertoi ihastuneensa siihen Tukholmassa 1945, mutta koska valuuttaa ei sodan aikana voinut viedä rajan yli, hän sai gobeliinin itselleen vaihtamalla sen turkkiinsa.

Kahdessa Tyra Lundgrenin vuonna 1924 koristelemassa kakluunissa on kuvia linnasta, henkilöhahmoja ja vaakunoita. Kartanolla oli ikäviä kokemuksia punakaartilaisista, mutta koska hekin liittyvät paikan historiaan, yksi punainen sotilas on kuvattu kakluunin sivulle.

Von Morian -suvun vaakunassa on eksotiikkaa.
Portaikko

Hallista nousevat ylös yksinkertaiset portaat, jotka tuplaantuvat välikerroksessa sivuille. Materiaali on Gotlannin ja Tallinnan kalkkikiveä, jota käytettiin 1600-luvun arvotaloissa, ja niissä on fossiileja. Portaikon lasimaalauksiin on kuvattu von Morian- ja von Born -sukujen vaakunat. Von Bornin vapaaherrallisen suvun vaakunassa kuvattu kahlehdittu kotkan jalka viittaa Herman Heinrich von Bornin sotavankeuteen, ja kahleketjun yhdeksän rengasta vankeuden kestoon, yhdeksään vuoteen. Välikerroksessa on kaksi tuolia Albert Edelfeltin Pariisin-kodista, sillä Viktor Magnus von Born meni vanhoilla päivillään naimisiin Edelfeltin lesken Anna Elise (Ellan) de la Chapellen kanssa.

 
Tuoli Albert Edelfeltin Pariisin-kodista.

Kirjasto

Perheen mielipaikka. Joululahjat avataan täällä. 1800-luvun lopulla kartanon kirjojen määrä oli kasvanut kolmeen tuhanteen niteeseen, jotka täyttivät kolmetoista kirjakaappia kirjaston lisäksi suuressa lastenkamarissa, itäsiivessä ja förmaakissa. Suurin osa niteistä on myöhemmin siirretty arkistoon. Vihreät kultakoristeiset tapetit ovat 1880-luvulta.

Prinsessa Sibyllan vierailua varten kalustettu makuuhuone.

Viktor Magnus von Bornin yksityishuone
  
Ihana tunnelmallinen pikkuhuone, jonne on kulku kirjaston takaseinän pienestä ovesta. Kun Viktor Magnus vetäytyi tänne, lapset eivät saaneet häiritä häntä.  Seinällä on metsästystrofeita, ja katosta paljastui tulipalon jälkeen Carl Johan Creutzin ilmeisesti 1720-luvulla teettämä pietistinen maalaus, joka edelleen kaipaa entisöintiä. Alkuperäinen kaunis tapetti on metsästysaiheinen. Nurkassa seisoo pieni myöhäiskustaviaaninen kakluuni.


Toisen kerroksen förmaaki

Sisäänkäynnin oikealla puolella on tunnettu portretti Viktor Magnus von Bornin perheestä. Gunnar Berndtson maalasi sen Viktor Magnuksen tilauksesta 1889-1890, joka antoi sen joululahjaksi vaimolleen Huldalle 1890. Berndtson oli Hulda von Bornin veli. Maalauksen keskellä istuu tuleva ministeri, vapaaherra Ernst Viktor Lorentz von Born ruokalappu rinnassaan, hänestä vasemmalla istuu Magda Elisabet (Maggi) von Born, Birgitta Dahlbergin isän äiti.

Maalauksen Ulli-tytöstä (Hulda Naëma) tuli myöhemmin kreivitär Aminoff ja maalauksen esityö lähti hänen mukanaan Riilahden kartanoon Bromarfiin. Esityössä on yksi lapsi vähemmän, sillä Karl-vauva ei ollut sitä tehtäessä vielä syntynyt.

Gunnar Berndtsonin maalauksessa vasemmalla ympyröitynä Birgitta Dahlbergin isoäiti Maggi von Born, oikealla vapaaherra Ernst von Born.

Kierroksen päätteeksi Birgitta ja Ulf-Christian pyytävät minua jäämään kahville ja piirakalle. Saan myös maistaa erinomaisia piparkakkuja ja kuulen, että kartanon läheisyydessä on 1908-1914 tapahtuneen jaon jälkeen muitakin merkkirakennuksia. Silloin Viktor Magnus von Born jakoi vanhan Sarvilahden maat yhdeksälle Huldan kanssa saamalleen lapselle: barokkilinnan sai Ernst ja se nimettiin Suur-Sarvilahdeksi. Nuoremmalle pojalle Karlille annettu Norr-Sarflax ja sen 1912-1914 rakennettu päärakennus tekee kuvasta katsottuna vaikutuksen. Tilalla asuu Birgitta Dahlbergin pikkuserkun jälkeläinen.

Onnellisia ovat ne, jotka joulun tällaisessa ympäristössä viettää saavat!



Musiikit:
Händel: Riemuitse tytär Siionin. Kaartin Seitsikko.
Schubert: Ave Maria. Ayako Shinozaki.
Ranskalainen sävelmä: Kuului laulu enkelten. Tapiolan kuoro, joht. Erkki Pohjola, ja Ilkka Kuusisto, urut.
Tshaikovski: Meditaatio. David Oistrah ja Vladimir Jampolski (lev. 1949).
Noack: Tonttuparaati. Maikki Länsiö, Esa Saario ja George de Godzinskyn yhtye (lev. 1961).
Prokofjev: Finaali (Molto vivace) sinfoniasta nro 1 D-duuri ”Klassinen”. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi.

torstai 12. joulukuuta 2013

Pappi avaa vaatekaappinsa


Sami Marte ja Emriikka Salonen alboissaan, Salosella on albansa päällä messukasukka.

Viimeisin radio-ohjelmani herätti kuulijain piirissä ilahduttavan paljon myönteisiä kommentteja. Mukavinta oli kun eräs rekka-autonkuljettaja soitti minulle tien päältä kiitokset heti ohjelman päätyttyä. Nämä suurten maantielaivojen kuljettajat nauttivat kunnioitustani: uupumatta he taittavat tuhansien kilometrien taipaleita jakaakseen edelän hedelmät ja pohjoisen porkkanat herkkusuille ympäri maailman - saattoipa tälläkin kuljettajalla olla kyydissään juuri se hunajapomelo, jota tänään aamiaiseksi maistelin.

Yhtä kaikki, nyt on Yle Areenassa kuunneltavissa ohjelma, jossa evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntapastori ja oopperalaulaja Emriikka Salonen avaa vaatekaappinsa ja kertoo työpukineistaan. Koska luterilaisessa kirkossa työskentelee myös miespappeja, mukaan liittyi pastori Sami Marte, jolla voin paljastaa olleen nauhoituksen ajan jalassaan sinisävyiset farmarihousut. Viralliseen papin kävelypukuun kuuluvat kuitenkin mustat suorat housut, yhdistetakki (tai kokopuku) ja musta niin kutsuttu pantapaita, jonka valkoinen irtokaulus kuvastaa Mooseksen laintauluja. En täysin ymmärrä miksi laintaulut pitää ripustaa kaulaan, mutta ainakin ne ovat siinä näkyvällä paikalla ja saattavat kuulemma sopivassa tilanteessa pelastaa ylinopeussakoilta. Kyselin, auttaako pantapaita uusien ihmissuhteiden solmimisessa esimerkiksi baaritiskillä, mutta Marte kertoi ettei hän käy baareissa. Papeille tunnetumpi nautinta-aine lieneekin kahvi, jota nautitaan kuumissa kerrostaloasunnoissa ristiäisten jälkeen tai seurakuntasalissa erinäisten palvelusten päätteeksi.

Juhlatilaisuuksissa kuten Itsenäisyyspäivän vastaanotolla papit saattavat pukeutua vanhaan kunnon kaftaaniin eli polvitaipeeseen ulottuvaan mustaan takkiin.

Papin työasua voi hyvällä syyllä kutsua kerrospukeutumisen malliesimerkiksi. Mustan kävelypuvun päälle pappi kietaisee valkoisen kokotakin eli alban, joka sidotaan trendikkäällä, punotulla vyöllä. Sen jälkeen kaulaan ripustetaan kapea kangaskoriste, stoola. Stoolia roikkui vaatekaapissa eri värisiä. Jos saisin itse valita, käyttäisin aina punaista, mutta pettymyksekseni värejä ei saa valita oman mielen mukaan, vaan ne määräytyvät kirkkovuoden perusteella. Punaista käytetään esimerkiksi Tapaninpäivänä, mutta se ei viittaa joulukoristuksiin vaan Pyhään henkeen, jolla ilmeisesti on samanlainen vaatemaku kuin itselläni.

Messuissa liturgina toimiva pastori vetää päälleen vielä messukasukan eli eräänlaisen ison ponchon, joissa saattaa välkehtiä mitä taidokkaimpia koristuksia, yleensä ristiaiheita. Puvun, alban ja kasukan yhdistelmä tekee papin työasusta melkoisen lämpimän, mikä on toki mieluisaa talvisella hautausmaalla, mutta tuskaa keskuslämmitetyssä kerrostalokolmiossa. Olin järkyttynyt, kun kuulin että yleensä papin vaatteet eivät ole luonnonkuiduista tehtyjä, vaan sisältävät merkittäviä määriä muovijohdannaisia. Tällaisesta kohtelusta pitäisi pappiskunnan jo nostaa hiekkalapionsa ojoon ja ryhtyä kapinaan. Kyllä työnantajan pitäisi vaatettaa paimenensa laadukkaisiin materiaaleihin, kuten pellavaan, puuvillaan, silkkiin ja merinovillaan, jotka tuovat lämpöä mutta myös hengittävät raskaan työn käänteissä. Asussaan viihtyvää pastoria olisi seurakuntalaistenkin ilo katsella.

Espoon tuomiokirkon ehtoollisvälineistö.
Vierailuni Emriikka Salosen ja Sami Marten luona huipentui Espoon tuomiokirkon ehtoollisvälineistön ihailemiseen. Upeat 1800-luvulta peräisin olevat hopea-astiat juhlistavat messun kuin messun ja ovat sen verran painavia käsitellä, että ehtoollisen toimittamisesta tulee väkisinkin hidasliikkeinen ja sitä kautta arvokkaan oloinen tapahtuma.

Evankelis-luterialinen kirkko ei olekaan niin vähäeleinen ja arkinen kuin monesti väitetään. Jalometallit ja koristekirjailut kohottavat mielen pohtimaan Raamatunlukuja, henkäisemään rukouksen tai hiljentymään urkujensoittoa kuulemaan.




Musiikit:
Zelenka: Il furibondo Capricciosta nro 5 G-duuri. Ludwig Güttler, Kurt Sandau ja Virtuosi Saxoniae.
Kanadalainen kansanlaulu: Land of the silver birch. Tapiolan kuoro, joht. Erkki Pohjola.
Bach: Gigue Ranskalaisesta sarjasta nro 6 E-duuri. Mika Väyrynen, harmonikka.
Katalonialainen sävelmä: Lintujen laulu. La Capella Reial de Catalunya, joht. Jordi Savall.
Rydman: Abrakadabra. Kari Rydman ja yhtye.
Rautavaara: Lintukoto. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.


Espoon tuomiokirkko.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Huono ryhti paljastuu Linnan juhlissa



Juhlat eivät ole täälläkään.


Taas kohistaan Itsenäisyyspäivän juhlista, ja erityisesti sen takia, että kalaashi on tällä kertaa päätetty järjestää Tampereella, jonne on Helsingistä henkisesti pitempi matka kuin Pietariin tai Tukholmaan. Mutta eihän sille mitään voi että keisarillinen palatsi pitää remontoida, eikä työväen presidentin kemuille Tamperetta sopivampaa juhlakaupunkia löytyne.

Olen monena viime vuonna liittynyt suomalaisten enemmistön joukkoon ja jättänyt Linnan juhlat katsomatta. Tylsistä pintajulkkiksista ja seipäänheittäjistä kohistaan, eikä todella kiinnostavia henkilöitä, kuten diplomaatteja tai yliopistoväkeä haastatella. Minua myös kiusaa katsoa, kuinka kauniit nuoret naiset ovat menettäneet ryhtinsä eivätkä kykene kunniallisesti kantamaan upeita iltapukujaan. Syynä on uusi elintasosairaus, eteenpäin kallistuneet olkapäät, mihin helposti opittava keppijumppa kyllä auttaisi. Miehillä väärin asettuneet olkapäät ovat frakin olkatoppauksiin verhotut, mutta yhtä ongelmalliset, tietokoneiden sormeilun kyyristämät ja epäsosiaalisen elämäntavan vääristämät.

Joskus viime vuosina jaksoin vielä seurata ruotsinkielistä tv-lähetystä, jonka ylläpitävänä voimana toimi professori Laura Kolbe kommentteineen. Häneltä ei jäänyt yhdenkään patsaan tai akanthus-lehden symboliarvo näkemättä.

Erikoisen itsenäisyyspäiväjuhlan lähestyessä päätin ottaa yhteyttä tähän arvostamaani tieteentekijään, joka toimii Helsingin yliopistossa Euroopan historian professorina. Hän työskenteli muutaman vuoden myös rouva Eeva Ahtisaaren avustajana ja sai sen takia seurata Linnan juhlia kirjaimellisesti aitiopaikalta.

Professori Laura Kolbe. Kuva: YLE/Kimmo Räisänen.

Ensinnäkin oli helpottavaa kuulla Kolbelta, että presidentin kutsusta saa kieltäytyä. Sitkeässä elää huhu, että se olisi täysin sopimatonta, vaikka juhlinnan yhteydessä on osoitettu mieltäkin. Esimerkiksi kenraali Gustaf Mannerheim jätti 1920-luvulla osallistumatta Ståhlbergin vastaanotoille. On kuitenkin harmillista, että kuka tahansa ei voi saada kunniaa kieltäytymisestä, koska kieltäytyäkseen pitäisi ensin saada kutsu.

Jos juhliin sitten pääsisi, kohtaisiko siellä etiketin tuntevaa ja hyväkäytöksistä juhlaväkeä? Tällainen epäilys herää kun kutsuvieraslistaa katselee: päätoimittajia, toimitusjohtajia ja tangolaulajia ei siellä pakoon pääsisi. Kolbe tarjoaa lohtua. Suomessa on hänen arvionsa mukaan moni tottunut kahvikutsujen ja tanssiaisten etikettiin jo pelkästään siksi, että maassamme elää poikkeuksellisen virkeä akateemisten juhlien perinne. Erityisiä käytössääntöjä ei juhlissa yleensä noudateta, vaan siellä kuulemma myös alempiarvoinen tai nuorempi voi alkaa puhutella kohtaamaansa vanhempaa tai korkea-arvoisempaa henkilöä. Rentoutta lisää se, että ihmiset ovat väenpaljouden takia niin lähellä toisiaan.

Usein kuulee sanottavan, että Linnan juhlat ilmentävät pienen tasavallan janoa kuninkaalliseen loistoon. Käsitys ei historian valossa ole perusteltu, sillä Linnan juhlat ainoastaan jatkavat tsaarinaikaista perinnettä, 1800-luvulla järjestettyjä valtiopäivätanssiaisia. Niiden loisto ja hehku eivät tasavallan perustamiseen kadonneet, vaan ovat jatkuneet pienin muutoksin nykyaikaan asti. Hassua sinänsä, että Helsinki on paikka, jonne Venäjän keisarikunnan aikainen tanssiaisperinne on jäänyt elämään, toisin kuin emämaassa, jossa ne eivät lukuisilta mullistuksilta ehjinä samalla tavalla säilyneet. Henkinen etäisyys Tampereen tämänvuotisiin juhliin on sen verran iso, että tanssiaisohjelmaa ei siellä järjestetä.

Lopuksi kysyn Kolbelta, onko juhlissa hauskaa. Kyllä on, hän sanoo heti. ”Erityistä hohtoa antaa se, että ihmiset pukeutuvat ja valmistautuvat niihin.” Ikävin vaihe on sisääntulo, jolloin valtiosali on varattu kättelyyn ja väki joutuu tuppautumaan takahuoneisiin. Mutta kun kaikki ovat saapuneet, tarjoilu, tanssi ja sirkuleeraus alkavat. Loppuvaiheessa väki pakkautuu kirjastohuoneeseen, jossa Kolben kokemuksen mukaan solmitaan ystävyyssuhteita. ”Siellä joutuu mitä eriskummallisimpiin seuroihin.”

Entä jos juhlissa on niin hauskaa ettei halua lähteä pois? ”Kyllä valomerkki tulee. Siellä on iso kasa sekä talon omaa väkeä että ulkoministeriöstä saatua protokollahenkilökuntaa, joka kyllä jossain vaiheessa puolen yön jälkeen antaa ymmärtää että juhlat ovat ohi.”


Musiikit:
Lully: Turkkilainen marssi balettikomediasta Porvari aatelismiehenä. Le Concert des Nations, joht. Jordi Savall.
Schubert: Sotilasmarssi D-duuri. Philip Jones -yhtye, joht. Elgar Howarth.
Palmgren: Musette. Arno Granroth ja Jouko Tolonen.
Borodin: Notturno jousikvartetosta nro 2 D-duuri. Emerson-kvartetti.
Preussilainen sävelmä: Marsch aus Petersburg, ”Suomi-marssi”. Karjalan Sotilassoittokunta, joht. Raimo Maaranen.
Crusell: Polacca concertinosta fagotille ja orkesterille. Karen Geoghegan ja BBC:n filharmoninen orkesteri, joht. Gianandrea Noseda.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Grappa on jalo juoma Italiasta


Ravintolapäällikkö Markku Halonen grappojensa äärellä.

Olipas miellyttävää tutustua neljään huippuhyvään grappaan pohjoisitalialaiseen keittiöön erikoistuneessa Sasso-ravintolassa Esplanadilla. Maisteluseurakseni sain Suomessa toimivan grappa-seuran kunniapuheenjohtajan Andreo Larsenin sekä Sasson ravintolapäällikön Markku Halosen.

Aiempi kokemukseni grappasta on Italian-opiskeluajalta, jolloin ystäväni kanssa teimme päivämatkan Bassano del Grappan pikkukaupunkiin ihastelemaan Andrea Palladion suunnittelemaa puusiltaa. Vierestä löytyi Nardinin tislaamo, jota kaksi musiikkitieteen opiskelijaa ei voinut ohittaa. Pian istuksimme talon isoilla ikkunalaudoilla allamme Grappa-joki, vieressä Palladion puusilta ja kourassamme jalot juomat. Huomautettakoon, että joessa ei nimestään huolimatta virtaa grappa (harmi kyllä), vaan se on saanut nimensä seudun viininviljelyksistä, sillä grappolo tarkoittaa rypäleterttua. Juoman nimi on saattanut tulla siitä tai sitten langobardeilta.

Grappan maineen palauttamiseksi on pitänyt tehdä jonkin verran töitä, sillä vielä muutama vuosikymmen sitten markkinoilla oli saaveittain huonolaatuista litkua. Talonpojat polttelivat sitä navetan nurkassa ja aloittivat mukillisella työpäivänsä. Sittemmin grapasta on tullut arvostettu digestiivi, joka nautitaan huoneenlämpöisenä aterian päätteeksi pienestä jalallisesta lasista, jossa on pallomainen pesä ja ylöspäin levenevä piippuosa. Italialaisessa baarissa grappa saatetaan kuitenkin kaataa mihin tahansa käden ulottuvilla olevaan lasiin. Juomaa on kiintoisaa kokeilla myös laakeasta Beaujolais-lasista. Silloin haistaminen tehdään kolmelta eri korkeudelta: ensin lasi asetetaan sydämen korkeudelle, sitten leuan, ja vasta lopuksi nenä voidaan työntää lasista sisään. Tällä tavoin eri vahvuisista aromeista saa paremman käsityksen.

Tohtori Andreo Larsen, grappa-seuran kunniapuheenjohtaja.
Grappa-nimelle on EU säätänyt muutaman vaatimuksen: Sen pitää olla italialaista, viinirypälemäskistä valmistettua ja alkoholipitoisuudeltaan tavallisimmin 40-60 prosenttista. ”Grappassa on viinin sielu ja maan henki”, Larsen tiivistää. EU:n ulkopuolella grappalla ei ole nimisuojaa, joten muualla maailmassa voi kaupasta löytää vaikka argentiinalaista grappaa.

Jos grappa on värillistä, se on kypsytetty puutynnyreissä. On myös marjoilla, kuten mustikalla maustettuja grappoja, mutta niitä Larsen ei arvosta. Vähintään kuusi kuukautta tynnyrikypsytettyä kutsutaan nimellä affinato, vuodesta puoleentoista nimillä vecchio tai invecchiato, yli puolitoista vuotisia nimillä stravecchio tai riserva. On myös useita kymmeniä vuosia kypsytettyjä grappoja, mutta niillä ei ole omaa nimeä.

Maistelun grapat numerojärjestyksessä vasemmalta oikealle.

Maisteluun Larsen ja ravintolapäällikkö Markku Halonen valitsevat Sasson lähes sadan grapan valikoimasta neljä juomaa: kaksi kirkasta ja kaksi tammitynnyristä keltaista väriä saanutta.

1. Nardini. Perinteinen talo, aloittanut grapan tuotannon 1700-luvun lopussa. Laatuun käytetty alueen neljää eri rypälettä. ”Ai että tämä on hyvää”, Larsen huokaa. ”Tämä on mittatikku, perusgrappa, johon kaikkia muita voidaan verrata.” Miellyttävä maku, tuoksussa pähkinää. Maussa viinirypäleen ydin, rypäleensiemenen vivahde.

2. Nonino. Friulissa toimiva talo on 1970-luvulta lähtien tehnyt työtä grappojen laadun ja maineen nostamiseksi. He luultavasti kehittivät monovitignon eli yhden rypäleen grappan ja pelastivat piccolit-rypäleen sukupuutolta. Laadussa käytetty Müller-Thurgau -rypälettä, joka toimii grappana erittäin hyvin. Huomattavan kuiva. ”Vahva, pitkä makumaailma, hyvin rikas”, Larsen ylistää. Jalo maku.

3. Berta. Piemontessa sijaitseva talo on erikoistunut jälkikypsytettyihin grappoihin. Ovat kokeilleet tynnyreiden materiaalina myös pähkinä- ja kastanjapuita, mutta maistamamme laatu on kypsytetty perinteisesti tammitynnyrissä. Rypäleenä Moscato, joka on makea ja helposti lähestyttävä. Väri on kauniin keltainen. ”Niin pehmeetä niin pehmeetä”, Larsen myhäilee. Hyvin pitkä jälkimaku, josta löytyy kukkia, hunajaa, banaania ja vadelmaa. Lopuksi aromit muuttuvat kermamaisiksi ja esiin tulee vaniljaa.

4. Poli. Venetossa toimivalla talolla on pitkä historia ja rohkeutta uudistua. Maistamamme laatu on kypsytetty tammisessa sherrytynnyrissä, joka tuo mukaan erityisen makumaailman. Kaunis keltainen väri. Maussa rusinaa ja korinttia.

Vasemmalla laakea viinilasi, oikealla yleisimmin käytetty grapan maistelulasi.

Itse valitsen maistelun parhaaksi grapaksi Bertan, sillä sitä uskaltaisin tarjota suvun varttuneemmillekin jäsenille. Larsen ja Halonen liputtavat kirkkaiden laatujen puolesta.

Maistelun jälkeen olo on kohottunut ja energinen - ei lainkaan tylsistyneen juopunut, vaikka veressä varmasti virtaa jonkin verran alkoholia. Vaikka on jo myöhä, vetäydyn harjoitushuoneeseen ja soitan puolitoista tuntia Brahmsin sonaatteja. Grappa on jalo juoma!



Musiikit:
Vivaldi: Allegro alla francese konsertosta C-duuri RV117. Concerto Italiano, joht. Rinaldo Alessandrini.
Field: Sehnsucht-Walzer E-duuri. Mícéal O’Rourke.
Galuppi: Allegro konsertosta D-duuri. Academia de li Musici, joht. Filippo Maria Bressan.
Verdi: Don Alvaron resitatiivi ja aaria ”La vita e inferno - Oh, tu che in seno agli angeli” oopperasta Kohtalon voima. Jonas Kaufmann ja Parman oopperan orkesteri, joht. Pier Giorgio Morandi.
Falla: Tulitanssi baletista El Amor brujo. Larry Adler, huuliharppu, ja Carroll Gibbonsin orkesteri (lev. 1935).
Respighi: Orgiastinen tanssi balettisarjasta Belkis, Saban kuningatar. Chad Shelton ja Minnesotan orkesteri, joht. Eiji Oue.